Mitä kun ei tuule?

Tämä on vastaus Oras Tynkkysen blogille ”Mitä kun ei tuule?

Tynkkyseltä kysytään usein hänen puhuessa energiasta: ”mitä tehdään silloin, kun ei tuule?

Tynkkynen vastaa:

Tuuli- ja aurinkovoimankin vaihtelu on pienempi pulma kuin äkkiseltään saattaisi luulla. Tuulta ja paistetta osataan ennakoida nykyään varsin hyvin, joten vaihteluihin pystytään varautumaan.

Ennen kuin jatketaan, pohditaan hetki, mitä kysyjä on tässä ajatellut. Onko hän

  1. ollut huolissaan sähkön riittävyydestä silloin, kun uusiutuvat eivät tuota
  2. ihmetteleekö hän miten vaihtelevatuottoisella uusiutuvalla voidaan korvata kaikki fossiiliset energiamuodot

Vaihtoehdot 1 ja 2 voidaan muotoilla toisin:

  1. miten maksimoidaan uusiutuvan energian osuus
  2. miten fossiilienergiasta päästään eroon

Tynkkysen blogia ovat jo monet ehtineet kommentoimaan mm. täällä, mutta tehdään nyt vielä yksi arvio. Näistä tulee helposti liian pitkiä, koska yhteen lyhyeenkin tekstiin mahtuu paljon käsitteitä ja väitteitä, joiden perusteellinen avaaminen vaatii pitkän vastineen. Aikaakin perusteellisuuteen menee mutta hektisessä nettikeskustelussa pitäisi reagoida nopeasti, mielellän heti. Kirjoitan kuitenkin mieluummin kattavasti ja sellaisia artikkeleita, jotka kestävät aikaa.

Bioenergialla voidaan periaatteessa tuottaa sähköä silloin, kun halutaan.

Voidaan periaatteessa, voidaanko käytännössä? Me tiedämme kokemuksesta, että Suomessakin tuulivoiman teho painuu toisinaan pariin prosenttiin kapasiteetista. Alla on pysyvyyskäyrä Suomen tuulivoiman tehosta viimeisen vuoden ajalta, eli elokuun 2016 lopusta elokuun 2017 loppuun.

Kuva 1. Suomen tuulisähkön pysyvyyskäyrä.

Kuvasta (aukeaa isompana klikkaamalla) nähdään esim. että tuulivoiman teho on alle 10% (140 MW, keltainen apuviiva) asennetusta tehosta kaikkiaan 1746 tuntia eli kuukautta vuodessa. Äärimmäinen tilanne, alle 2% (28 MW, valkoinen apuviiva) ilmenee 147 tuntia, kuusi vuorokautta vuodessa. Se ei ole paljon, mutta myös näinä aikoina sähköverkkoon tarvitaan kysyntää vastaava teho, joka voi talvisin olla lähellä 15000 MW. Tavalla tai toisella verkon on kyettävä sopeutumaan tuulivoiman vaihteluun, joka on alle kahdesta prosentista lähes sataan prosenttiin asennetusta tehosta.

Huomataan siis, että koko tuulivoiman teho on voitava tuottaa jotenkin toisin silloin kun ei tuule. Periaatteessa se voidaan tehdä bioenergialla, mutta pitääkö meidän rakentaa kokonaan uusi biovoimalaitoskanta tuulettomia aikoja varten? Sellaista kapasiteettia ei ennestään ole olemassa.

Viime vuonna Suomessa tuotettiin sähköstä tuulella 3,8 prosenttia. Samaan aikaan naapurissa Ruotsissa osuus oli 11,4, Romaniassa 12,5, Portugalissa 24,7 ja Tanskassa jo 36,8 prosenttia. Jos siis kymmenkertaistaisimme tuulisähkön osuuden, pääsisimme aikanaan suunnilleen samalle tasolle, jonka kanssa Tanska pärjää jo nykyään.

Tynkkysen mainitsema 3,8 % on Suomen keskitehosta n. 350 MW (punainen apuviiva), mikä asettuu pysyvyyskäyrän keskivaiheille. Se on tuulen keskimääräinen teho.

Mutta verrataan siis Suomea Tanskaan. Tanskassa sähköä tuotetaan tuulivoiman lisäksi hiilellä ja maakaasulla. Otetaan Tanskan tilastosta tuuli- ja fossiilisähkön teho vuodelta 2016 ja piirretään niistä pistekaavio, jossa vaaka-akselilla on fossiiliteho ja pystyakselilla tuuliteho. Mikäli Tanska pystyisi vähentämään fossiilituotantoa tuulen avulla, sen pitäisi näkyä tässä kaaviossa.

Kuva 2. Tanskan tuuli- ja fossiilisähkö, pistekaavio.

Pistejoukosta nähdään, että fossiilisähkön huipputeho on tuulisella säällä on pienempi kuin tuulettomalla, mutta korrelaatio muuten on vähäinen ja pistejoukko on satunnainen.

Piirretään toinen kaavio, jossa verrataan tuulivoiman tehoa sähkön vientiin ja tuontiin Tanskan rajojen yli.

Kuva 3. Tanskan tuulisähkö ja tuonti/vienti, pistekaavio.

Tässä on selvä korrelaatio. Kun tuulisähköä tuotetaan 4000 MW Tanska vie sähköä 2000 MW. Vastaavasti kun ei tuule yhtään, tanska tuo sähköä 2000 MW. Hajontaa on tässäkin kuvassa, mutta viennin ja tuonnin vaihteluväli on jokseenkin sama kuin tuulisähkön maksimiteho, joten Tanska siis hoitaa tuotannon tasaamisen lähes kokonaan tuonnin ja viennin avulla.

Voidaan todeta, että ”Tanska pärjää” tuulivoiman kanssa naapureidensa Saksan, Ruotsin ja Norjan avulla. Tanskan sähkönkulutus on pieni verrattuna naapurimaihin ja siksi Tanska voi tehdä näin. Lienee itsestään selvää, että kaikki maat eivät voi toimia samalla tavalla.

Suomessa kymmenkertainen tuulisähkön määrä tarkoittaisi 15000 MW huipputehoa. Suhteutettuna Tanskan käytäntöön siitä vietäisiin ulos 7500 MW. Tuulettomina aikoina tuotaisiin 7500 MW. Meillä ei ole noin paljon siirtolinjoja muihin maihin. Lisäksi, kun meillä tuulee, tuulee todennäköisesti Ruotsissakin, joten mahtuuko ylimäärä sinnekään? Vastaavasti kun meillä ei tuule, Ruotsissakaan ei välttämättä tuule, joten onko sieltä saatavissa se 7500 MW?

Ensinnäkin tuulivoimaloita kannattaa rakentaa eri puolille maata – ja vähän merellekin. Näin koko maan tasolla saadaan varmemmin tuotettua sähköä, vaikka jossain olisikin hetkellisesti tuuletonta.

Toiseksi laaja sähkömarkkina ja hyvät siirtoyhteydet auttavat ratkaisevasti. Jos Suomessa tuulee jollain hetkellä vähemmän, ehkä Ruotsissa tuulee vastaavasti enemmän. Jos Suomessa paukkupakkaset nostavat kulutuksen tappiinsa, ehkä Baltian puolella sattuu olemaan lauhempaa.

Kartassa nähdään nykyiset ja suunnitellut tuulivoimalat Suomessa.

Kuva 4. Suomen tuulivoimalat kartalla, 2014.

Voimalat on jo nyt hajautettu melko hyvin, joten tehon vaihtelu on se mikä jo alussa todettiin. Tässä vielä Suomen tuulisähkön tuotanto yhden kuukauden ajalta.

Kuva 5. Tuulivoiman tuotanto Suomessa, elokuu 2017.

Onko Pohjoismaiden alueelle hajauttaminen riittävä ratkaisu? Piirretään kaavioon tuulivoiman suhteelliset tehot Tanskasta, Norjasta, Ruotsista, Virosta ja Suomesta.

Kuva 6. Tuulivoiman vaihtelu pohjoismaissa, elokuu 2017.

Suhteellinen teho saadaan jakamalla hetkittäinen teho asennetulla teholla. Näin voidaan paremmin verrata tuuliolosuhteita sellaisten maiden välillä, jossa tuulivoiman asennettu teho on hyvin erisuuruinen. Kuvassa 6 on käytetty liukuvaa 12 tunnin keskiarvoa, koska muuten käyristä tulee liian syheröisiä eikä kuvasta saa mitään selvää. Kuvien 5 ja 6 ajanjakso on sama, elokuu 2017.

Alueen laajentaminen toki vähentää vaihtelua, mutta se on silti edelleen 6..58 %. Jos otetaan alueeksi koko Eurooppa, vaihtelu näyttää tältä.

Kuva 7. Tuulivoiman vaihtelu Euroopassa, elo- syyskuu 217.

Kuvassa 7 tuulivoima on hajautettu koko Euroopan alueelle. Silti tehon vaihtelu on suurta. Käytännössä näin laajalle alueelle hajauttaminen vaatisi nykyiseen verrattuna moninkertaisen määrän siirtoyhteyksiä.

Yksi maa on syytä nostaa erikseen esiin: Irlanti. Saarella tuotetaan sähköstä tuulella jo 27 prosenttia, vaikka siirtoyhteydet muualle ovat olleet vaatimattomia eikä maalla ole merkittäviä määriä vesivoimaa. Jos Irlanti on selvinnyt tuulen vaihtelusta näissä oloissa, eiköhän se onnistu myös Suomelta tulevaisuudessa.

Verrataan siis Suomea Irlantiin. Irlannin sähköntuotantoa pääsee tarkastelemaan tällä sivustolla. Otetaan sieltä kuva, jossa on sähkön kulutus ja tuulisähkön tuotanto viimeisen 30 vuorokauden ajalta.

Kuva 8. Irlannin sähkönkulutus ja tuulivoiman tuotanto, elo- syyskuu 2017.

Nähdään, että kulutuksen vuorokausivaihtelu on 2500…5000 MW. Tuulivoiman teho on kuukauden aikana vaihdellut nollasta 2500 megawattiin. Tästä kuvasta ei nähdä, miten Irlanti on samana ajanjaksona ”selvinnyt tuulen vaihtelusta”, mutta se voidaan päätellä seuraavasta kuvasta.

Kuva 9. Irlannin sähköntuotannon primäärienergianlähteet, elo- syysku 2017.

Tuulen osuus on siis ollut 19 %, hiilen 10 % ja maakaasun 67 %. Toisin sanoen, Irlanti selviää tuulen vaihtelusta polttamalla fossiilisia polttoaineita sen mukaan, kuinka paljon sähköä tuulen lisäksi tarvitaan. Tätäkö Tynkkynen pitää tavoittelemisen arvoisena asiana? Koska tuulisähkö Irlannissa toisinaan käy lähes nollassa, Irlanti tulee säilymään riippuvaisena fossiilisähköstä, rakensipa se tuulivoimaa miten paljon tahansa. Fossiilituotantoa pitää olla käytettävissä koko kulutuksen huipputehoa vastaava määrä, koska toisinaan tuulen teho painuu lähelle nollaa.

Kun tämän tästä nähdään uutisia siitä, miten tuulivoima on halvinta sähköä, niissä on aina tarkasteltu pelkästään tuulisähkön tuotantokustannuksia. Kuten Irlannin esimerkki osoittaa, tuotantokustannus on vasta puolet koko tarinasta. Irlanti joutuu ylläpitämään tuulivoiman vaihtelun vuoksi myös täyden tehon fossiilikapasiteettia. Jos tämä säätövoimateho lasketaan mukaan tuulivoiman kustannuksiin, se ei enää ole halpaa, eikä ilmastoneutraaliakaan.

Sama dilemma pätee yhtä lailla aurinkosähköön. Vaikka aurinkosähkö olisi ilmaista, tulee kustannuksia kaikista niistä järjestelyistä, joilla varmistetaan sähkön saanti aurinkosähkön tuotannonvaihtelusta huolimatta.

Ilmiö on hyvin nähtävissä myös ja etenkin Saksassa. Alla olevasta kuvasta nähdään eri sähköntuotantomuotojen asennettu teho Saksassa.

Kuva 10. Saksan sähköntuotantokapasiteetti, 2002-2017.

Huomataan, että 15 vuotta sitten maassa ollut tuuli+aurinkovoimakapasiteettia juuri ollenkaan. Nyt sitä on yhtä paljon kuin fossiilikapasiteettia. Fossiili+ydinvoimakapasiteettia on kuitenkin täsmälleen sama määrä kuin 15 vuotta sitten. Tämä johtuu siitä, että tuuli+aurinkovoima eivät kykene korvaamaan perinteisiä tuotantomuotoja, ainoastaan vähentämään niiden käyttötarvetta jonkin verran. Voidaan sanoa, että uusiutuvat tuottavat energiaa mutta eivät tehoa. Verkossa pitää olla kulutusta vastaava teho käytettävissä ja siksi Saksa on säilyttänyt fossiili+ydinkapasiteetin, vaikka on samaan aikaan rakentanut toisen mokoman tuuli+aurinkokapasiteettia. Itse asiassa, koska Saksassa on nyt vähemmän ydinvoimakapasiteettia kuin 15 vuotta sitten, fossiilikapasiteettia on vastaavasti enemmän. Näinkö Tynkkynen ajatteli, että asia on hyvä hoitaa?

Neljänneksi sähköä voidaan varastoida silloin, kun sitä on ylen määrin saatavilla – ja purkaa vastaavasti silloin, kun tarve on suurin. Tekniikoista tutuimpia ovat akut.

Akut ovat kyllä tutuimpia, mutta sähköverkon mittakaavassa mahdollisuutta akkuvarastointiin ei ole näköpiirissä. Akut ovat paitsi kalliita, toistaiseksi riippuvaisia ainakin litiumista ja koboltista. Litiumin riittävyydestä kirjoitin aiemmin, mutta ilmeisesti koboltin saatavuus on suurempi pullonkaula. Tuulettomat jaksot voivat kestää päiväkausia, joten tarvittava akkukapasiteetti ylittää kaikki mahdollisuuden rajat.

Koeteltu ratkaisu on myös pumppuvoimala. Laitos varastoi sähköä veden muodossa: vähäisen kysynnän aikana vettä pumpataan ylös, runsaan kysynnän aikana vastaavasti vapautetaan alas ja näin tuotetaan sähköä.

Pumppuvoimala on koeteltu ratkaisu ja idea on yksinkertainen. Ikään kuin ”ladattava” vesivoimala, jossa vettä voidaan pumpata ala-altaasta yläaltaaseen ja muuttaa energia takaisin sähköksi laskemalla vesi alas vesiturbiinin läpi. Näitä on rakennettukin useisiin maihin, jossa ne on tehty geologisesti sopiviin paikkoihin. Tarvittavat vesialtaat ovat valtavan kokoisia, eikä niitä yksinkertaisesti mahdu riittävästi mihinkään. Ei ole olemassa lähimainkaan riittävästi sellaisia geologisia muodostelmia, joihin pumppuvoimaloita voitaisiin rakentaa. Esimerkiksi Tanskan on täysin mahdotonta rakentaa pumppuvoimaloita, koska maassa ei korkeuseroja juuri ole. Tuulettomat jaksot voivat kestää päiväkausia, joten tarvittava pumppuvoimalakapasiteetti on järjettömän kokoinen.

Wikipediassa on luettelo maailman pumppuvoimaloista. Koko Euroopassa on pumppuvoimaa n. 18000 MW. Tehon lisäksi oleellinen tieto on kapasiteetti, eli kuinka paljon energiaa näihin voidaan varastoida. Se tieto Wikipedian artikkelista puuttuu. Pumppuvoimaloita käytetään tyypillisesti vuorokauden sisäiseen säätöön, eli joidenkin minuuttien, korkeintaan tuntien kulutushuippujen tasaamiseen.

Pohjoismaista korkeuserojen puolesta Norjaan voisi rakentaa paljonkin pumppuvoimaa, mutta mihin? Useimmissa Norjan vesivoimaloissa on yläallas, mutta ei ala-allasta, koska voimalat laskevat jokiin. Suoraan mereen laskevat vesivoimalat voisi muuttaa pumppuvoimaloiksi, mutta silloin jouduttaisiin pumppaamaan yläaltaaseen suolaista merivettä, mikä ei luonnon kannalta ole hyvä asia. Periaatteessa Norja voisi padota joitakin vuonoja ja rakentaa näin muodostuviin altaisiin pumppuvoimaloita. Minkä vuonon Norja olisi valmis uhraamaan?

Tynkkynen mainitsee yhtenä ratkaisuna kysyntäjouston. Sitä ei ole toteutettu vielä missään. Kuinka paljon sitä voidaan tehdä ja kuinka nopeasti, sitä ei tiedetä. Meillä teollisuus kuluttaa joka tapauksessa suuren osan sähköstä, ja rohkenen epäillä teollisuuden halukkuutta ajaa tuotantoaan alas ja ylös tuulisuuden mukaan. Koska tuulettomat jaksot voivat kestää päiväkausia…

Kuva 11. Saksan sähköntuotanto, viikko 11 vuonna 2014.

Kuva 11 esittää sähköntuotannon Saksassa yhden viikon ajalta. Arkipäivät ovat olleen tuulettomia. Oli ratkaisu tuulettomia aikoja varten mikä hyvänsä, sen on kyettävä paikkaamaan tuulen jättämää vajetta pitkiä aikoja. Päiväkausia vähintään.

Yhteenveto

Alussa esitin kysymyksen, kumpi on tavoitteena:

  1. miten maksimoidaan uusiutuvan energian osuus
  2. miten fossiilienergiasta päästään eroon

Tynkkysen kirjoituksesta päätellen hän vastaa kysymykseen 1, jolloin hän on vastauksessaan täysin oikeassa: Meillä on keinot paikata tuulivoiman vaihtelun aiheuttamat tehovajeet ilman, että sähköverkon käytettävyys siitä kärsii. Irlanti on tehnyt juuri näin. Itse olen etsimässä vastausta kysymykseen 2, jolloin Tynkkyset ratkaisut eivät päde.

Vuonna 2015 kirjoitin Antero Vartialle otsikolla:

Vihreiden etu ei ole kenenkään etu

Tähän hän vastasi videolla:

Myös Vartia on oikeassa siinä, että kuluttajan ei tarvitse olla huolissaan uusiutuvien lisääntymisestä, kyllä töpselistä tulee sähköä jatkossakin ja valotkin kyllä palavat.

Kumpikaan, Tynkkynen tai Vartia, eivät ole vastanneet kysymykseen:

Miten me vaihtelevatuottoisen uusiutuvan energian avulla lopetamme fossiilisten polttoaineiden käytön?

Sehän on kuitenkin tavoitteena. Vai onko?

Usein sanotaan, että tuulivoiman rakentaminen on ”askel oikeaan suuntaan”. Päästäänkö tällä tiellä perille? Jos mielimme Kuuhun, lähdemmekö liikkeelle lentokoneella ja toteamme, että se on askel oikeaan suuntaan? Alkumatka menee hyvin, pääsemme kilometri kilometrin perään lähemmäs kuuta, mutta pääsemmekö perille? Joudumme kenties palaamaan takaisin, rakentamaan kuitenkin sen raketin ja lähtemään uudelleen matkaan.

Sähköntuotannossa sen raketin nimi on ydinenergia. Lentokoneillekin on toki käyttöä, ja pääasia että nyt rakennetaan edes niitä, mutta vain niihin luottamalla matkanteko katkeaa ennen kuin kunnolla alkaakaan.

Suomessa sähköntuotanto on kuitenkin hyvällä mallilla ja sähkömme lukeutuu Euroopan puhtaimpiin, ollen selvästi puhtaampaa kuin vaikkapa Tanskassa ja Saksassa.

Mainokset

UUDET ENERGIAT JA TOTUUDENPUHUJAT

Puhtaan energian saaminen massiiviseen käyttöön on lähivuosikymmenten välttämättömin mutta myös vaikein tehtävä. Rinnastamme sen itse vaikeusasteeltaan Manhattan-projektiin, mutta ehkä kymmenen tai sata kertaa suurempana. Lisäksi Manhattan-projektin osallistujilla oli selkeä vihollinen, selkeä motivaatio, ja selkeä konkreettinen päämäärä jota haettiin. Massiivisten resurssien saaminen oli siis mahdollista, jopa helppoa.

Ilmastonmuutoksen torjunnasta puuttuvat kaikki ne edut jotka Manhattan-projektilla oli. Vihollista ei ole; selkeää konkreettista käsin nähtävää päämäärää ei ole; ja ihmisten motivointi uhrauksiin on vaikeaa. Juuri kukaan ei halua laskea elintasoaan, koska juuri kukaan muukaan ei näytä laskevan.

Tilanne voi silti olla edelleen ratkaistavissa, kunhan vain tilannekuva on koko ajan realistinen. Jos sen sijaan alalle alkaa tulla toimijoita, jotka väheksyvät tilanteen vakavuutta, olemme todellisissa vaikeuksissa. Mitä keinoja sitten esitetäänkin, niiden täytyy olla oikeasti toteutettavissa, eivätkä ne saa sisältää täysin järjettömiä oletuksia.

ONGELMA USA:SSA

USA:ssa Stanfordin yliopiston professori Mark Jacobson näyttää osoittautuneen toimijaksi, jonka kirjoitukset sisältävät perusteettomia oletuksia. Jacobson et al. väittivät vuonna 2015 osoittaneensa, että 100% vesi-,  tuuli- ja aurinkovoimaan perustuva energiaratkaisu olisi halvin tapa täyttää USA:n energiantarve. Artikkeli on saanut valtavasti julkisuutta, ja esimerkiksi Bernie Sanders on viitannut siihen politiikassaan.

Valitettavasti vertaisarviointi on hidas mutta vääjäämätön prosessi, ja vasta tänä kesänä  Clack et al. julkaisivat arvion, jonka mukaan Stanfordin ryhmän työ on lähinnä kuumaa ilmaa. Artikkelin abstrakti kannattaa siteerata kokonaan:

Previous analyses have found that the most feasible route to a low-carbon energy future is one that adopts a diverse portfolio of technologies. In contrast, Jacobson et al. (2015) consider whether the future primary energy sources for the United States could be narrowed to almost exclusively wind, solar, and hydroelectric power and suggest that this can be done at “low-cost” in a way that supplies all power with a probability of loss of load “that exceeds electric-utility-industry standards for reliability”. We find that their analysis involves errors, inappropriate methods, and implausible assumptions. Their study does not provide credible evidence for rejecting the conclusions of previous analyses that point to the benefits of considering a broad portfolio of energy system options. A policy prescription that overpromises on the benefits of relying on a narrower portfolio of technologies options could be counterproductive, seriously impeding the move to a cost effective decarbonized energy system.

Artikkelin supplementary materialissa käydään läpi ongelmia tarkemmin. Myös Jacobsonin vastine julkaistiin samassa lehdessä kuin Clackin kritiikki. Väittely käy edelleen kuumana, mutta Jacobsonin uskottavuus on kärsinyt joka tapauksessa pysyvän kolauksen. (Ks. mm. Scientific American, NY Times, Jetson).

Oma näkemyksemme on, että Jacobsonin ryhmä on osittain täysin oikeassa: jos halutaan päästä todella suuriin päästövähennyksiin, on sähköistettävä kaikki mahdollinen. Väärään suuntaan ryhmä menee siinä, että se on luonut itselleen dogmin siitä, että vain tietyt keinot kelpaavat tähän. Katastrofiksi ryhmän toiminta muuttuu sillä, että se ohittaa täysin kaikki todelliset ja merkittävät käytännön ongelmat, jotka sen esittämiin ratkaisuihin liittyvät.

Francois-Xavier Chevallerau on kaikkein parhaiten tiivistänyt, miksi Jacobsonin kaltaiset ylioptimistiset mallinnukset ovat niin vaarallisia.

There is obviously a natural tendency in Western societies, among policy makers and also in civil society, to wish that the transition to renewables can be done, that it can be done quickly, and that it can be done relatively painlessly, i.e. without affecting too much the essence of the social, political and economic setup we are used to, or the balance(s) of power that are ingrained in it. Hence a favorable disposition towards scientists coming up with seemingly robust models showing that a clear and quick pathway towards 100% renewable energy exists, and proposing a roadmap to get there. This is somehow reassuring, and this is actually what a lot of us want to hear and to believe.

Yet, scientific studies that focus solely or mostly on the technical feasibility of a full-scale transition to renewables are probably inherently misleading, as they are based on technical and economic assumptions and models that are likely to be made invalid, obsolete or irrelevant by the set of societal, economic, political and technical changes that the transition process itself will set in motion. These kinds of studies may in fact have the effect of obscuring rather than shedding light on the stakes of the transition, by drowning them into complex models and calculations that few outside very limited scientific circles can really comprehend and appraise.

Mitä hienompi malli, sitä mahdottomampi ulkopuolisen on sitä ymmärtää — ja sitä helpompi siihen on työntää oletuksia, jotka tuottavat täsmälleen niitä tuloksia joita kirjoittaja toivoo saavansa.

Tässä ei siis tarvitse edes olettaa, että tekijät olisivat epärehellisin ajatuksin liikkeellä. Todennäköisesti Jacobson uskoo täysin vilpittömästi omaan asiaansa — mutta tiede ei ole uskon asia.

ONKO ONGELMAA MYÖS SUOMESSA?

Nyt tiedeyhteisön olisi selvitettävä pikaisesti, onko meilläkin vastaavia toimijoita. Työ on syytä aloittaa Lappeenrannasta. Siellä (Lappeenrannan yliopiston ja VTT:n yhteinen) Neo Carbon Energy-ryhmä on ainakin ulkopuolisen silmin esittänyt aivan yhtä villejä tulevaisuusskenaarioita kuin Jacobsonkin, on siteerannut Jacobsonia laajasti, ja sen metodit ovat täysin samanlaisia kuin Jacobsonilla (ks. mm. Heard et al. 2017).  

Alaa tuntemattoman on vaikea tai mahdoton arvioida, onko myös näiden mallien pohja yhtä hutera kuin Jacobsonilla.

Neocarbon-ryhmälle on ollut tyypillistä esittää villejä lukuja joiden todellisia implikaatioita ei mietitä, esittää sisäisesti ristiriitaisen näköisiä väitteitä, ja kuitata kritiikki asenneongelmana.

Ylipäätään Neocarbon-ryhmän viestintä on äärimmäisen hypettävää. Milloin ryhmä aikoo ratkaista maailman nälänhädän tekemällä ruokaa sähköstä ja ilmasta; milloin ryhmä tekee Internet of Energyn joka näyttää miten koko maailma pyörii pian uusiutuvalla energialla; milloin ryhmä todistaa, että vuonna 2050 täysin uusiutuville perustuva energiajärjestelmä on Suomessa edullisin.

Suhtautuminen kritiikkiin on ollut varsin aggressiivista. Varsinkin ryhmän Twitter-tili kunnostautui pitkään kriitikoiden solvaamisessa, mutta on nyttemmin selkeästi rauhoittunut.

Toistaiseksi kritiikkiä ovat esittäneet yksittäiset bloggaajat (Mearns, Martikainen 1, Martikainen 2, Martikainen 3, ks myös juuri ilmestynyt Partanen). Varsinainen tiedeyhteisö on ollut hiljaa. Nyt tarvittaisiin siis tiedeyhteisön aktivoitumista.

KUKA LÄHTEE SELVITTÄMÄÄN?

Ryhmän viimeisimmässä julkaisussa (Child et al. 2017) on kenties kummallisin abstrakti, jota olemme itse missään tieteellisessä artikkelissa nähneet.

In terms of public policy, several mechanisms are available to promote various forms of RE. However, many of these are contested in Finland by actors with vested interests in maintaining the status quo rather than by those without confidence in RE conversion or storage technologies. These vested interests must be overcome before a zero fossil carbon future can begin.

Toisin sanoen: “me olemme oikeassa, mutta muilla on asenneongelmia tai piilotettuja motiiveja”. Tällaiset väitteet ovat aktivismia, eivät tiedettä.

Heitämme nyt suomalaiselle tiedeyhteisölle haasteen. Me maallikot voimme valittaa miten paljon tahdomme, mutta sillä ei ole arvoa. Tarvitaan vertaisarviointia, ja analyysi lienee syytä ulottaa myös tutkimusartikkeleista tehtyihin lehdistötiedotteisiin ja tulosten perusteella julkisuudessa esitettyihin politiikkasuosituksiin. Neocarbon-ryhmän tutkimuksille on tehtävä yhtä perusteellinen läpivalaisu kuin Jacobsonin tutkimuksille. Ryhmä on saanut niin paljon palstatilaa julkisuudessa, että sen tekemisiä ei voi ohittaa olankohautuksella. Jos tehty tiede ei ole asiallisessa suhteessa sen markkinointiin, toisilla tutkijoilla on eettinen velvollisuus tuoda se esille.

Child et al. 2017 saattaisi olla hyvä ja konkreettinen artikkeli arvioitavaksi, tai vaihtoehtoisesti hieman vanhempi mutta enemmän julkisuutta saanut Child and Breyer 2016.  

Kuka tiedeyhteisössä haluaa ottaa tämän tehtäväkseen?

Kirjoittajat: Jakke Mäkelä, Rauli Partanen, Kaj Luukko, Antti van Wonterghem, Heidi Niskanen, Jani-Petri Martikainen,Ville Tulkki, Markus Norrgran .

Kirjoitus julkaistaan samaan aikaan useiden kirjoittajien omissa blogeissa. Osa kirjoittajista on vuonna 2016 osallistunut Teraloop-yrityksen kriittiseen arviointiin.

Edit: Lisätty linkki Partasen uunituoreeseen blogikirjoitukseen.

Kuvalähde: Wikimedia Commons

Kuulakekoreaktori

Tässä blogissa on aiemmin esitelty olemassa olevia ydinvoimatekniikoita, jotka ovat jääneet käytössä olevan kevytvesireaktoritekniikan varjoon. Näitä ovat sulasuorareaktori ja hyötöreaktori.

On vielä yksi tekniikka, jota ei toistaiseksi ole blogissa ollut esillä. Tekniikka on siitä mielenkiintoinen, että ensimmäinen kaupallisen kokoluokan laitos on valmistumassa mahdollisesti vielä tämän vuoden aikana. Kyseessä on Bebble Bed Reactor, josta suomeksi käytetään nimeä kuulakekoreaktori. Omasta mielestäni kuulapetireaktori olisi luontevampi nimi, koska bed = peti. Samoin kuin fluidized bed boiler on leijupetikattila eikä leijukekokattila.

Kuulakekoreaktorin rakenne

Alla oleva kuva esittää reaktorilaitoksen pääosat; itse reaktorin ja lämmönsiirtimen.

Kuva 1. Kuulakekoreaktori ja höytystin.

Polttoaine on grafiittipalloissa (pebble) reaktorin sisällä. Fissio tapahtuu palloissa ja pallot kuumenevat. Jäähdytteenä käytetään heliumia, joka virtaa ”kuulakeon” läpi. Sieltä kuumennut helium virtaa lämmönsiirtimeen, josta lämpö otetaan talteen. Käytännössä, jos tarkoituksena on tuottaa sähköä, lämmönsiirrin on höyrystin, josta saadaan höyryä turbiinille. Loppuosa prosessista on samanlainen kuin vaikkapa hiilivoimalassa.

Reaktorissa on kuulakeon ulkopuolella neutroniheijastin, jonka tehtävä on palauttaa osa neutroneista takaisin kekoon, jotta se pysyy kriittisenä. Tässä rakenteessa säätösauvat voidaan sijoittaa heijastimeen, varsinaisen sydämen ulkopuolelle.

Polttoainepalloja voidaan käytön aikana poistaa keon alaosasta ja lisätä yläosaan. Polttoaineen latausseisokkia ei näin ollen tarvita.

Polttoaine

Kuulakekoreaktori käyttää ns. TRISO-polttoainetta (Tristructural-isotropic). Alla olevassa kuvassa nähdään 6 cm kokoisen polttoainepallon rakenne.

Kuva 2. TRISO-pottoaine.

Uraanioksidi on palloissa pieninä, puolen millimetrin kokoisina hiukkasina. Jokainen hiukkanen on päällystetty neljällä suojakerroksella. Näitä päällystettyjä uraanihiukkasia on sitten tuhansia grafiittipallon sisällä. Pallot kestävät vähintään 1600 astetta vaurioitumatta. Uraanihiukkasten päällysteenä käytetyn piikarbidin sulamispiste on 2730 °C.

Kuva 2. TRISO-polttoainetta Kiinassa. Yksi pallo sisältää energiaa yhtä paljon kuin 8½ tonnia hiiltä.

Pallojen grafiitti toimii myös hidastimena.

Uraanin seassa palloissa voidaan käyttää toriumia ja aikaansaada tällä tavalla osittainen hyötöreaktori. Neutronisäteilyssä torium muuttuu parin välivaiheen kautta uraani 233 –isotoopiksi, joka on fissiili ja toimii siten polttoaineena.

Toiminta

Reaktori toimii samalla periaatteella kuin mikä tahansa fissio-reaktori. Kuulakeossa, eli sydämessä, on kriittinen massa fissiiliä U-235 –isotooppia ja fissio käynnistyy kun säätösauvoja vedetään reaktorista ulos. Toimintalämpötila on 600…800 astetta, eli huomattavasti korkeampi kuin nykyisin käytössä olevien kevytvesireaktoreiden 300 astetta. Tästä on useita etuja: Sähköntuotannossa saadaan parempi hyötysuhde ja kaukolämmön yhteistuotanto on edullisempaa. Lisäksi korkea lämpötila on käyttökelpoista muissakin teollisissa prosesseissa kuin sähköntuotannossa, esimerkiksi vedyn valmistuksessa.

Turvallisuusnäkökohdat

Koska reaktorissa tai missään siihen liittyvässä putkistossa ei ole vettä, siinä ei voi tapahtua höyryräjähdystä. Reaktori ei sen vuoksi tarvitse massiivista paineenkestävää suojarakennusta. Helium on paineistettu n. 70 bar paineeseen, mikä on alle puolet PWR:n paineesta.

Polttoainepallot kestävät vaurioitumatta vähintään 1600 astetta, mikä on kaksi kertaa reaktorin normaalia toimintalämpötilaa enemmän. Kuten kaikissa siviilireaktoreissa, kuulakeossakin on liiallisen lämpötilan nousun estäviä negatiivisia tehokertoimia. Fissioreaktio pysähtyy itsestään, ilman säätösauvoja, jos lämpötila syystä tai toisesta nousee yli toimintalämpötilan. Kun fissio pysähtyy, lämpötila pyrkii edelleen nousemaan ns. jälkilämpötehon johdosta. Tämä ilmiö, englanniksi Decay Heat, johtuu polttoaineen seassa olevien fissiotuotteiden radioaktiivisen hajoamisen tuottamasta lämmöstä. Jälkilämpöä ei voida estää, joten se on kyettävä siirtämään sydämestä ulos, muuten se ylikuumenee ja vaurioituu. Tämän jälkilämpötehon hallinta on vesijäähdytteisten reaktoreiden suurin tekninen haaste. Moninkertaiset vara- ja hätäjäähdytysjärjestelmät ovat olemassa juuri tämän takia. Fukushimassa ei olisi tapahtunut mitään, ellei nimenomaan jälkilämpöteho olisi päässyt ylikuumentamaan ja vaurioittamaan polttoainetta.

Reaktorin sydämen tehotiheys ilmaisee tehoa sydämen tilavuuden kuutiometriä kohti. Kuulakekoreaktorissa sydämen tehotiheys on varsin pieni, luokkaa 3 MW/m3 kun se PWR:ssä on 100 MW/m3. Tämä on jo lähtötilanteena huomattavasti helpompi jälkilämmön poistamista ajatellen, koska myös jälkilämmön tehotiheys on samassa suhteessa pienempi. Kuukakeko voidaankin suunnitella siten, että jälkilämpö poistuu reaktorista itsestään, ilman aktiivisia hätäjärjestelmiä. Mikäli heliumin kierto reaktorissa lakkaa, tai helium vuotaa systeemistä ulos, lämpö siirtyy polttoainepalloista toiseen säteilemällä, palloista edelleen reaktorin seinämiin, johtumalla seinämän sisäpinnasta ulkopintaan, poistuu ulkopinnasta säteilyn ja konvektion avulla lopulta ulkoilmaan. Tämä on myös käytännössä kokeiltu. Jäähdytyksen menetyksen jälkeen sydämen lämpötila nousee ensin hitaasti 1500 asteeseen ja alkaa sen jälkeen jälkilämpötehon nopeasti vähentyessä putoamaan. Alla oleva kuva esittää kuulakeon lämpötilan nousua jäähdytyksen menetyksessä.

Kuva 3. Kuulakeon lämpötila jäähdytyksen menetyksen jälkeen.

Koska polttoainepallot kestävät 1600 astetta, radioaktiiviseen vuotoon johtavaa vauriota ei pääse kehittymään. Vaikka pallojen grafiitti hajoaisikin, polttoaineen suojana on edelleen keraaminen suojakuori, joka estää radioaktiivisten aineiden vapautumisen. Kuulakekoreaktorin lämpötila ei voi nousta sulamispisteen yläpuolelle, vaikka kaikki jäähdytys menetettäisiin.

Kuulakekoreaktori on ns. ”walk away safe”, eli ongelmien ilmaantuessa käyttöhenkilökunta voi vaikka lähteä kotiinsa, voimala ajaa itse itsensä turvalliseen tilaan. Tämä tapahtuu, vaikka kaikki omakäyttösähkö laitoksella olisi pimeänä. Reaktori ei edes vioitu tällaisen tilanteen seurauksena vaan voidaan ottaa uudelleen käyttöön, kun keskeytyksen aiheuttanut vika on korjattu.

Historia

Kuulakekoreaktori on keksintönä vanha. Idea on esitetty Yhdysvalloissa vuonna 1947. Saksassa sitä tutkittiin pitkään ja rakennettiin kaksi koelaitostakin, AVR reactor (1967-1988 ) sekä THTR-300 (1983-1989), mutta sittemmin maassa on luovuttu kaikesta ydinvoimatekniikasta ja tämäkin kehitystyö on lopetettu. Saksasta hanke siirtyi Etelä-Afrikkaan, jossa siitä luovuttiin myös. Työtä jatkettiin Kiinassa, jossa on vuodesta 2000 ollut toiminnassa 10 MWt HTR-10 -koereaktori.

Kiinan HTR-10 koelaitoksessa on testattu kaikki yllä kuvatut turvallisuusominaisuudet käytännössä. Tässä harvinaisessa videossa Tsinghuan yliopiston ydintutkimuslaitokselta nähdään mm. demonstroitu jäähdytyksen menetys –koe, Loss of coolant accident, LOCA. Vastaava tapahtuma tuhoaisi jokaisen kevytvesireaktorin.

Kiinan demonstraatiolaitos HTR-PM

Kehitystyön ja saatujen käyttökokemusten perustella suunniteltiin kaupallisen mittakaavan, 110 MWe:n kuulakekoreaktori. Ensimmäisen täyden mittakaavan demonstraatiolaitoksen rakentaminen aloitettiin joulukuussa 2012 ja se on nyt lähes valmis.

Se koostuu kahdesta reaktoriyksiköstä ja yhdestä höyryturbiinista. Sähköteho on 220 MW. Ihan tarkkoja tietoja Kiinasta ei tahdo löytyä, mutta tämän alkuvuoden uutisen mukaan laitos olisi tarkoitus ottaa käyttöön loppuvuoden 2017 aikana. Polttoaine on jo laitoksella ja se saattaa olla ladattukin.

Teoriassa höyryturbiinin tilalla voitaisiin käyttää hermeettistä kaasuturbiinia suoralla kytkennällä, mutta nämä turbiinit ovat vielä kaukana kaupallisesta tasosta, jos koskaan sen saavuttavatkaan.

Jos tekniikka toimii niin kuin on ajateltu, Kiinassa on tarkoitus käynnistää välittömästi seuraavan laitoksen rakentaminen. Siihen tulisi kuusi reaktoria, sähkötehoksi 1200 MW. Laitoksen hinta tähän mennessä kerätyn kokemuksen perusteella on 5000 $/kW, mutta tekniikkaa ja valmistusmenetelmiä edelleen kehittämällä suunnittelijat uskovat saavansa hinnan pudotettua välille 2000-2500 $/kW. Olkiluoto 3:n kokoinen laitos maksaisi silloin 2,7 – 3,5 miljardia euroa. Kiina aikoo tarjota tätä tekniikkaa myös vientiin.

Koska kuulakekoreaktorin toimintalämpötila ylittää ylikriittisen hiilikattilan höyryn lämpötilan, ja koska sitä ei turvallisuutensa takia tarvitse sijoittaa kauas asutuksesta, se soveltuu erinomaisesti suoraan hiilikattilan tilalle. Näin ollen on mahdollista korvata olemassa olevan hiilivoimalan kattila kuulakekoreaktoreilla ja hyödyntää laitoksen kaikki muu koneisto sellaisenaan. Tällä ratkaisulla on kaikki edellytykset olla nopein mahdollinen tapa korvata fossiilista sähköntuotantoa päästöttömällä vaihtoehdolla. Tekniikka kykenee vastaamaan samaan kysyntään ja tarpeeseen sähköjärjestelmässä kuin tasaiseen tehontuotantoon kykenevät, luonnonvoimista riippumattomat hiilivoimalat.

Toisin kuin länsimaissa, Kiinassa on ymmärretty, että ydinvoima ei ole vanhanaikaista.

Kelluvat ydinvoimalat

Viime perjantaina Yle uutisoi:

Pietarin kelluva ydinvoimala kuljetetaan Suomenlahdella ilman radioaktiivista ainetta

MH-1a, maailman ensimmäinen kelluva yinvoimala vuodelta 1967

Artikkelissa sanotaan, että ”Akademik Lomonosov on maailman ensimmäinen kelluva ydinvoimala”. Se ei tarkalleen ottaen pidä paikkaansa, koska ensimmäinen kelluva ydinvoimala käynnistettiin jo 1967 Yhdysvalloissa. MH-1A oli Liberty-laivan runkoon rakennettu 10 MWe voimala. Se hinattiin Panaman kanavavyöhykkeelle, jossa se tuotti sähköä ja puhdasta vettä alueelle vuosina 1968-1975. Voimalassa oli yksi reaktori, joka käytti 4…7% väkevöityä uraania.

Artikkelissa sanotaan myös: ”…merioikeus ei vielä tunne kelluvan ydinvoimalaitoksen käsitettä.” Tämä on tavallaan hämmentävää, koska jokainen ydinkäyttöinen sukellusvene ja pinta-alus on teknisesti ottaen kelluva ydinvoimala. Kartoitin pikaisesti, kuinka paljon niitä itse asiassa onkaan rakennettu.

  • Sukellusveneitä: 533 kpl
  • Risteilijöitä: 13 kpl
  • Lentotukialuksia: 13 kpl
  • Jäänmurtajia: 8 kpl
  • Rahtialuksia: 4 kpl

Reaktoreita aluksissa on yksi tai kaksi kappaletta, koko laivastossa yhteensä 838 kpl. Tehot vaihtelevat n. 30 megawatista 300 megawattiin termistä tehoa. Kaikista aluksista ei ole teholukemia saatavilla, mutta niistä joista on, saadaan yhteenlasketuksi akselitehoksi 18000 MW. Reaktoreiden yhteenlaskettu lämpöteho lähentelee näin olleen sataa tuhatta megawattia. Suurin osa rakennetuista aluksista ei tosin enää ole käytössä.

Huomataan kuitenkin, että ”kelluvia ydinvoimaloita” on rakennettu lukumääräisesti selvästi enemmän kuin siviiliydinvoimaloita. Nämä voimalat ovat osoittautuneet hyvin luotettaviksi, eikä yhtään ympäristökatastrofiksi eskaloitunutta onnettomuutta ole raportoitu. Joitakin haaksirikkoutuneita ydinsukellusveneitä makaa meren pohjassa, eikä niistä ole havaittu haittaa alueen luonnolle. Öljyllä toimivat tai öljyä kuljettavat siviilialukset ovat sen sijaan aiheuttaneet öljyvuodoillaan huomattavia ympäristövahinkoja.

Idea ydinkäyttöisistä siviilialuksista nousee aika-ajoin keskusteluihin, koska öljylle laivojen energianlähteenä kaivataan saasteetonta korvaajaa. On esitetty, että suuret konttialukset mannertenvälisessä liikenteessä voisivat kulkea ydinvoimalla, koska ne ovat joka tapauksessa suurimman osan ajasta kaukana asutuksesta.

Suuret risteilijät kuluttavat energiaa keskikokoisen kaupungin verran, ja ydinvoimalla niiden päästöt saataisiin nollattua.

Akademik Lomonosov on proomuun rakennettu, kaksi KLT-40 -marinereaktoria sisältävä voimala, jonka sähköteho on 70 MW. Se on rakennettu Pietarissa, mutta hinataan ladattavaksi ja koekäytettäväksi Murmanskiin. Lopullinen käyttöpaikka tulee olemaan Viljutšinskin kaupunki Venäjän kaukoidässä.  Myös Kiina on aloittamassa kelluvien ydinvoimaloiden rakentamisen.

Kaksi Venäjällä käytössä olevista ydinkäyttöisistä jäänmurtajista, Taimyr ja Vaigatš, on rakennettu Helsingin Hietalahden telakalla. Reaktorit asennettiin Pietarissa, silloisessa Leningradissa. Alusten reaktoritekniika on sama kuin nyt valmistuvassa kelluvassa voimalassa. Ainakin kaksi kertaa Venäjä on siirtänyt ydinjäänmurtajan Murmanskista Suomenlahdelle. Vuonna 2011 Vaygach ja vuotta myöhemmin 50 Let Pobedy kävivät avustamassa kauppa-aluksia vaikessa jääolosuhteissa.

Luettelo ydinkäyttöisistä aluksista

Vertaisarviointi ei aina ole laadun tae

Vertaisarviointi (eng. peer review ) on menettely, jota on 1940-luvulta lähtien käytetty tieteellisen julkaisun laadun varmistamiseksi. Tiedelehden toimitus tarkastaa itse julkaistavaksi lähetetyn artikkelin, minkä lisäksi se toimittaa sen muutamalle saman alan tunnetulle ja hyvämaineiselle tutkijalle tarkastettavaksi. Artikkelin kirjoittaja ei tiedä, ketkä tulevat arvioimaan hänen artikkelinsa. Joskus myös arvioijilta voidaan salata kirjoittajan henkilöllisyys.

Vertaisarvioinnissa tarkastetaan paitsi artikkelin kieliasu ja rakenne, sen tieteellinen merkittävyys ja mahdolliset virheet tutkimusmenetelmissä. Arvioinnin jälkeen arvioija lähettää toimitukselle raportin, jossa voi olla korjausehdotuksia sekä suositus artikkelin julkaisemisesta tai julkaisematta jättämisestä. Menettelyn tarkoituksena on yksinkertaisesti varmistua siitä, että julkaisu on asiallinen, tieteellisesti merkittävä ja oikein laadittu. Se ei kuitenkaan takaa, että artikkeli olisi virheetön, tai että siinä esitetyt tulokset tai päätelmät olisivat oikeita.

Julkaistu artikkeli päätyy kaikkien halukkaiden luettavaksi, ja jos siinä sitten on virheitä, muu tiedeyhteisö voi vastata niihin julkaisemalla vastineita.

Nyt nettiaikana näyttää siltä, että vertaisarviointi itsessään on menettänyt merkityksensä. Pseudonyymillä Neuroskeptic kirjoittava tiedebloggaaja tuli todistaneeksi tämän julkaisemalla huuhaa-artikkelin ”vertaisarvioiduissa tiedejulkaisuissa”. Artikkeli käsitteli Tähtien sodasta tuttuja solujen sisällä eläviä midikloriaaneja. Jutussa ei ollut päätä eikä häntää ja osa tekstiä oli lainattu suoraan elokuvien käsikirjoituksista. Neuroskeptic tarjosi artikkelia yhdeksään julkaisuun, joista kolme julkaisi sen vertaisarvioituna, kyselemättä.

  1. International Journal of Molecular Biology: Open Access
  2. Austin Journal of Pharmacology and Therapeutics
  3. American Research Journal of Biosciences

Tekstistä löytyy huvittavia nimiä: Julkaisun pääkirjoittaja on Lucas McGeorge, lähdeviitteissä löytyy mm. Kenobi OW, Skywalker L sekä Solo, H.

Kaksi ensimmäistä mainittua julkaisua on ilmeisesti jo huomannut tulleensa höynäytetyksi ja poistaneet munauksensa netistä, mutta kolmannesta artikkeli edelleen tätä kirjoitettaessa löytyy. Siltä varalta, että se katoaisi sieltäkin, se on arkistoitu tänne.

Vastaavia esimerkkejä, sekä hyviä tapoja varmistua julkaisun laadusta, löytyy vaikka tästä videosta.

Sanomattakin on selvää, että patologiset ”ilmastoskeptikot” ja muut kahelit ovat jo löytäneet nämä julkaisut ja käyttävät niitä aktiivisesti, koska mikään laatulehti ei heidän soopaansa julkaise. Siispä kun ”skeptikot” seuraavan kerran viittaavat johonkin vertaisarvioituun, valtavirtatieteen kiistävään artikkeliin, ei voi luottaa pelkän vertaisarvioinnin vielä takavan yhtään mitään artikkelin laadusta. Täytyy nähdä vähän vaivaa ja selvittää, mitä ko. julkaisusta muualla sanotaan, millaisessa maineessa se on, kuinka paljon sen julkaisemiin artikkeleihin on muussa kirjallisuudessa viitattu lähteenä, jne. Alkuun pääsee hyvin vaikkapa tästä Wikipedian artikkelista, jossa on lueteltu suuri määrä eri alojen tieteellisiä julkaisuja sekä. Toinen vielä parempi paikka on MASTER JOURNAL LIST.

Ylimääräisestä hiilidioksidista ei ole hyötyä planeetallemme

Entinen Greenpeace-aktiivi, Kanadan Greenpeace-osaston johtaja Patrick Moore tunnetaan nykyään järjestön vahvana kritisoijana. Hänen näkemyksensä ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta on jokseenkin epämääräinen, painottuen kieltämisen puolelle, tai jopa väitteisiin lämpenemisen ja ilmakehän lisääntyvän hiilidioksidipitoisuuden hyödyllisyydestä.

Phil Mason on erittäin suosittu videoblogin tekijä, jonka aihepiiriin kuuluvat pääasiassa tiedeaiheiset jutut ja pseudotieteellisten juttujen debunkkaukset. Erityisesti kreationistit ovat joutuneet nimimerkin Thonderf00t Youtube-kanavan hampaisiin.

Thunderf00t on tehnyt myös muutaman ilmastoaaiheisen videon. Katsotaan tässä video nimeltään ’The TRUTH about carbon dioxide’ BUSTED. Videolla Mason pureutuu yleisimpiin hiilidioksidin hyödyllisyydestä esittettyihin väitteisiin, jotka tällä kertaa meille esittää Patric Moore.

Prager University, joka on julkaissut Mooren videon, ei nimestään huolimatta ole lainkaan akateeminen instituutio. Kyseessä on Dennis Pragerin perustama mediaorganisaatio, jonka mottona on ”opettaa se, mitä yliopistot eivät opeta”. Kanavalla ovat päässeet ääneen monet muutkin tunnetut ”ilmastoskeptikot”.

Pakkasta ja lumisateita toukokuussa

Koska Suomen viime päivien kylmät ilmat ja lumisateet motivoivat jälleen kerran monet ”kotitarvetieteilijät” keskustelemaan ilmaston lämpenemisestä, kannattaa edelleen muistaa, että puhutaan koko Maapallon lämpenemisestä. Se säätila mikä milloinkin ikkunasta näkyy, ei ole ilmasto.

Alla olevan kartan yläosa näyttää lämpötilat eri puolella Maapalloa.

Maapallon lämpötilat ja poikkeamat keskilämpötilasta 9.5.2017

Alaosa näyttää poikkeamat hetkelliseen pitkän aikavälin keskiarvoon. Siinä nähdään tummansininen alue Pohjois-Euroopan sekä läntisen Venäjän päällä. Lämpötilat ovat alueella tällä hetkellä liki kymmenen astetta keskiarvojen alapuolella. Sama tilanne näkyy olevan pienellä alueella Pohjois-Amerikan itäosissa sekä Kaliforniassa.

Vastaavasti lämpimämpää on vihreillä ja keltaisilla alueilla suuressa osassa muuta Amerikkaa ja Aasiaa. Etelämantereella on punaista väriä, mikä on 20 astetta keskiarvoa lämpimämpää.
Säännöllisesti päivittyvä lämpötilakartta löytyy tästä linkistä.